Elämä hiuskarvan varassa. Miten ihminen toimii, kun turvaverkko pettää? Mistä hän hakee suojaa? Entä selityksiä yllättäville asioille? Tarina suuresta ukonilmasta vuonna 1793. Tarina on Sara Wacklinin kirjasta “Hundrade minnen från Österbotten” vuodelta 1844.
Painostavan kesäpäivän jälkeen, elokuun 3. päivän vastaisena yönä vuonna 1793, ilma kävi raskaaksi ja taivaanrantaan kerääntyi korkeita, pahaenteisiä ukkospilviä. Ihmiset kiiruhtivat tavallista varhemmin levolle, pois uhkaavan rajuilman alta. Mutta jo ennen jyrinän kantautumista nähtiin salamoiden säkenöivän neljältä ilmansuunnalta niin kirkkaina, että ne valaisivat synkeän taivaan ja värähtelevän maan yhtä voimakkaasti kuin auringon lempeät säteet, mutta niiden hohde kajasti kammottavasti. Hirveät tulipilvet jahtasivat toisiaan, välissään hetki syvää pimeyttä. Samassa, uhkaavien pilvien lomasta, kohotti jyrisevän äänensä ukkosen herra. Lujaluontoisimmatkin kalpenivat ristitulessa, jota silmänräpäyksessä seurasi ukkosen räjähtävä karjunta. Vain pikkulapset pystyivät nukkumaan makeasti viattomuutensa unta tuona hirvittävänä yönä, jonka muisto riivaa ukkosenpelolla kaikkia sen kokeneita.
Jyly yltyi, naiset, nuoret ja vanhat, vaikeroivat, itkivät ja anelivat Jumalan armoa. Heidän epätoivonsa kiihtyessä äärimmilleen taivas kirkastui tulesta ja liekeistä, ja samassa kuultiin sellainen räjähdys kuin koko maa olisi haljennut. Uskottiin viimeisen tuomion koittaneen. Hirveän ukkosenjyrähdyksen jälkeen satoi kiviä koko kaupungin ylle. Massoittain kiviä putosi kattojen läpi ja maan uumeniin usean kyynärän syvyyteen. Kaikki ikkunat särkyivät. Kirkon ovet paiskautuivat auki, kattokruunut putosivat, tornissa kellot mäikyivät kamalasti, ihmiskäden koskematta. Uliseva myrskytuuli säntäili ikkuna-aukoista ja avoimista ovista, jotka kirskuivat saranoillaan. Urkupilleistäkin puski tuulen paine pelottavia, valittavia säveliä.
Pian kuului tuhannen puolialastoman ihmisen parkua ja hätähuutoja heidän kiirehtiessään hakemaan kirkosta suojaa. Tietämättä mitä oli tapahtunut, tuntematta pelkonsa syytä, he toivoivat voivansa keventää sydäntensä tuskaa Herran huoneessa. Liikuttavaa olisi ollut nähdä ja kuulla näiden puolialastomien, kalpeiden ja järkkyneiden hahmojen rukoilevan, hartaina, pyhäkössä vallitsevan hävityksen keskellä, salamoiden himmeässä kajastuksessa, juhlavan verkalleen etääntyvän ukkosen vaimenevan jyrinän kantautuessa aina vain kauempaa.
Kun ukonilma tyyntyi ja taivas kirkastui, täydellinen rauha valtasi luonnon ja ihmismielet. Silloin pappi nousi saarnastuoliin. Liikuttuneella hartaudella hän ylisti Jumalan suuria töitä. Hän kiitti pelastumisesta juuri vältetystä vaarasta. Liekö koskaan niin lämpimiä kiitoksen sanoja, yhtä ilahtuneista mielistä, noussut Korkeimman valtaistuimen ääreen kuin näiden tuntien ajan kuoleman ahdistuksessa kamppailleiden ihmisten sydämistä.
Sitten kiirehdittiin selvittämään katastrofin syytä. Kävi ilmi, että salama oli lyönyt ruutikellariin vanhan linnan raunioilla. Sieltä räjähdys oli singonnut kiviä ympäriinsä. Joukossa oli niin suuria, ettei 20 miestä pystynyt niitä liikauttamaankaan. Yksikään ihminen ei kuitenkaan haavoittunut, ainuttakaan henkeä ei menetetty. Vaikka yksi suurimmista kivistä oli pudonnut köyhän kodin katon lävitse, kehdossa nukkuvan lapsen vierestä lattian läpi maan sisään, lapsi ei loukkaantunut lainkaan.
Suomennos; Sampsa Laurinen.
Svenska Kulturfonden on tukenut Sara Wacklinin “Hundrade minnen från Österbotten” tarinoiden julkaisua.