Ennen puhelimia ja satelliitteja viestit välittyivät verkalleen ja moniaita teitä. Jos mitään ei kuulunut, luettiin enteistä sellaista, mitä luultiin tai pelättiin todeksi. Tarina on Sara Wacklinin kirjasta “Hundrade minnen från Österbotten” vuodelta 1844.
Raatimies ja kauppias Johan Possenius matkusti varhain alkukesällä omalla laivallaan Oulusta Tukholmaan. Siihen aikaan ei sellaista matkaa tehty yhtä pikaisesti kuin nykyisin, koska vastatuulen sattuessa vetäydyttiin lähimmän sataman suojaan, mikä lyhyesti sanoen saattoi merkitä pistäytymistä jokaisessa satamassa matkan varrella. Välisatamassa laiva saattoi viipyä useamman viikon odottamassa suotuisampaa tuulta päästäkseen satamasta ulos.
Laiva, jolla kauppias Possenius lähti, viipyi poissa pitkään, eikä siitä saatu ainuttakaan tiedonantoa. Kotona hänen huolestuneet lapsensa ja rouvansa lohduttautuivat ajattelemalla, että laiva saattoi levätä jossakin satamassa. / Kuva: SV Favellin miehistö, 1927, Suomen merimuseo.
Eräänä päivänä rouva Possenius osti lohipadolta lohen ja hämmästyi yhtä paljon kuin kauhistui, koska lohen vatsasta löytyi hopealusikka, johon oli kirjailtu kauppias Posseniuksen nimi. Samaisen lusikan kauppias oli ottanut mukaansa Tukholman matkalleen. Hänen perheensä joutui lohduttomuuden valtaan ja suri hänen kuolemaansa, sillä nyt uskottiin laivan haaksirikkoutuneen ja kaikkien matkustajien menettäneen henkensä.
Sitä suurempi oli kaikkien hämmästys, kun samainen laiva paria päivää myöhemmin ankkuroi redille Oulun sataman tuntumaan. Paluumatka oli taittunut nopeammin kuin posti toi lähtökirjeen Tukholmasta. Voimme vain kuvitella surevan perheen onnea. Possenius oli kaipaillut lusikkaansa eikä tiennyt, miten se oli kadonnut kotimatkan aikana. Hän otaksui sen päätyneen tiskivesien mukana mereen. Lohi oli ehtinyt perille jo paljon ennen laivaa. Tapausta pidettiin niin ihmeellisenä, että se merkittiin kirkonkirjoihin.
Suomennos; Sampsa Laurinen.
Svenska Kulturfonden on tukenut Sara Wacklinin “Hundrade minnen från Österbotten” tarinoiden julkaisua.